Mistä kaikki alkoi - ompelemisen unelmasta todellisuuteen

Käsityön filosofiaa - eli kuinka perustelin itselleni saumurin hankinnan

29.12.2015

Käsityö ei ollut koulussa lempiaineitani - itse asiassa koulukäsityö vieroitti minut tehokkaasti käsityön kaikista eri harrastusmuodoista todella pitkäksi aikaa. Rakastin jo lapsena piirtämistä, maalaamista ja kirjoittamista, ja jollakin tavalla tiesin hyvin varhain, että ilmaisumuotoina ne ovat ytimeltään samankaltaisia, vaikka näkyvä jälki on erilaista. 

   Sanoihin on liittynyt minusta aina jotakin värien kautta aistittavaa. Sanojen etsiminen ja parhaiden ilmaisumuotojen löytäminen on pohjimmiltaan sama asia kuin löytää kynän avulla, viivojen kautta tai siveltimen ja värien yhteistyön avulla jokin muoto - ei välttämättä edes täydellinen muoto - vaan jokin, joka tavoittaa tunteen tai aistimuksen. Kynän, akvarellivärien ja sanojen kautta tunteen voi kiinnittää hetkeen, jolloin tietyn hetken voi tavoittaa aina uudestaan ja sen kautta voi myöhemmin oivaltaa jotakin muuta. 
   Sen vuoksi esimerkiksi kasvien- ja puutarhanhoito on tuonut minulle tunteen samankaltaisesta tilasta - muokatessaan maata luo ideoita mahdollisista muodoista ja väreistä, joista tulee osittain omasta ponnistelusta, osittain sattuman ja hyvän onnen kautta jotakin näkyvää ja kaunista. Puutarhanhoito on kaikista inhimillisen tekemisen muodoista kaikkein filosofisinta - edes sanataide ei pääse sitä lähelle. 

   Ja hyvin filosofisia - olen aivan äsken jälleen tämän huomannut - ovat kenties käsityön eri muodot. Jos filosofia on luonteeltaan kysymistä, tiedon ja totuuden etsintää, kuinka sen voi löytää arkitekemisistä, jolloin ajatukset eivät edes askartele syntyjen syvien äärellä? Kun jokin asia tuottaa syvää mielihyvää, edistää omaa ja muiden onnea ja terveyttä, ollaan kai aika lähellä jotakin, joka on hyvin totuudellista ja oikeaa. 

Ompelin paljon, kun lapseni olivat pieniä. Opettelin ompelemisen alusta asti itse yritysten ja erehdysten kautta, ja erehdyksiäni eivät pienet lapseni onneksi noteeranneet millään tavalla. Koulukäsityön kaikkein tuskallisimmat kokemukset alkoivat hiljalleen himmetä, kun oivalsin hitaan suunnittelun ja huolellisen valmistelutyön merkityksen: idullaan olevat ajatuksenpoikaset halutusta lopputuloksesta alkoivat yhä useammin saada ihan konkreettisia muotoja. Työkalut alkoivat yhä varmemmin pysyä käsissä, ja uskallus kokeilla yhä haastavampia kaavoja ja yksityiskohtia tuottivat suurta iloa onnistuessaan.

   Vaikka en varsinaisesti ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut muodista siinä mielessä, kun se tarkoittaa trendejä ja kaupallisuutta, olen silti aina nauttinut tekstuureista, kankaista sinänsä, niiden tunnusta ja värien mahdollisuuksista. Olen pitkään miettinyt ja suunnitellut, että kun aikaa ja jaksamista riittää, kokeilen kankaiden mahdollisuuksia uudestaan.

Minulla on ainakin reilu kaksikymmentä vuotta vanha Brother-niminen ompelukone, jossa ei ole mitään muita toimintoja kuin suora ja siksak; edes napinläpiä ei ole. Se ei ole koskaan haitannut minua millään tavalla, edes napinläpien tekemisessä. Oman koneensa mahdollisuudet oppii käytännön kautta tuntemaan. Olen pitkään ommellut koneellani vain housujen lyhennyksiä ja verhonkäänteitä - yksi luova ompelupuuska oli takavuosina, kun lumilautaileva poikani tarvitsi useamman polviin asti ulottuvan T-paidan harrastuksiinsa.  

   Yksi ilta ennen joulua tuli polttava tarve kokeilla kaavojen piirtämistä ja niiden siirtämistä kankaalle, joten suunnittelin kaapissani olevasta liivihameesta kaavan ja tuhosin sängynpeitteenä toimineen hipahtavakuosisen puuvillakankaan. Lopputulos, joka siitä syntyi, on tässä.

Kaavat ovat vapaalla kädellä piirrettyjä, ompelujälki on kylmiltään horjuvaa, mutta tunne mekon valmistuessa oli autuas. En käsittänyt, miten kauluksen kaarroke sattui kohdalleen noin täydellisesti - ihan kuin se olisi tarkoitettukin juuri valkean ja harmaan värin rajalle - ja se oli juuri sellainen positiivisen yllättävä lopputulos, jota ei osannut edes ennakoida. Kangas ei ole joustavaa, joten pelkäsin mekon olevan liian tiukka, mutta sen istuvuus on täydellinen. 

Shoppailu ei ole ollut minulle sillä tavalla koukuttava harrastus, että kulkisin ostoskeskuksissa vain ostelemisen ilosta. Tätä on vaikea perustella kuulostamatta moralisoivalta - miksi nautin kuitenkin ostoskeskuksissa kulkemisesta ja ostamisesta? En varsinaisesti etsi uutta tavaraa tai vaatteita: etsin juuri oikeanlaista väriä ja oikeantuntuisia kankaita. Joskus onnekkaasti ne ovat sama asia. 
   Nautin erityisen paljon luonnossa kulkemisesta. Minulla on lempimaisemani ja lempipaikkani, joihin aina palaan ja joista ammennan jaksamista, erityisesti silloin, jos on tarve olla yksin. 

   Mutta ostoskeskusten viehätys piilee muissa asioissa. Kun ei ole kiirettä eikä ostospakkoa, on mukava tulla muiden ihmisten joukkoon ja kulkea siellä, missä moni muukin kulkee juuri sillä hetkellä sattumalta samassa paikassa kuin minä. Tällainen kulkeminen positiivisimmillaan mahdollistaa kohtaamiset, ja ihmiset ovat kiinnostavia, kun heitä katsoo.

En ole pitkään aikaan käynyt kangaskaupoissa. Jonkin aikaa sitten hain kangaskaupasta edullisia trikoopaloja ja tilasin netistä kaavaluonnoksia, joita olen muokannut tarpeen ja mielikuvituksen mukaan. Tämä siirsi alkavan harrastukseni uudelle tasolle, sillä trikoo on kankaana kohtuullisen haastavaa työstää, ainakin vanhalle ompelukoneelleni, joka yskii epäsäännöllisin väliajoin erilaisia tikinpituuksia ja langankireyksiä oman tahtonsa mukaan. 

   Tähän aikaan sain älynväläyksen omasta tuotemerkistä, jonka voisin ommella vaatteisiini osoittamaan niskapuolta puettaessa. Suunnittelin oman KATAJADE - tuotemerkkini ja tilasin sen netistä. En halunnut omaa nimeäni varsinaisesti, vaan jonkin nimen, joka muistuttaisi sitä ja olisi jollakin tavalla symbolinen.

Kuvankäsittelytaitoni ovat surkeat. Haluaisin ottaa tyylikkäitä muotikuvia ja osata kuvankäsittelyohjelman avulla muokata kohdetta: siinä jälleen yksi uusi haaste! Ensimmäisiä vaatteita, joissa käytin uutta tuotemerkkiäni, olivat lasten kollegehousut ja mustavalkoinen hihaton toppi.

Kukallinen mustavalkoinen trikoo yllätti leikkaamisvaiheessa; olin kuvitellut ostavani abstraktikuvioisen mustavalkoisen kankaan, mutta siitä paljastui kukkakuvio kangasta levittäessäni. Tein samasta kankaasta myös ensimmäisen trikootunikan.

Palakankaista olen ommellut myös muita kokeiluja. Tämä kangas yllätti, sillä samasta kankaasta valmistettuja tunikoita on myös Nanson malliston vaatetangolla. Käyn usein vaatekaupoissa ihan myös stalkkaamassa erilaisia ideoita ja malleja, joita sitten piirrän luonnoslehtiöön tuoreeltaan, kun tulen kaupasta.

Olen pitkään etsinyt sopivaa yöpaitaa, sellaista, johon krooninen palelija voisi vetäytyä kaikkien palelevien raajojensa kanssa kylmää pakoon. Löysin pehmeän trikookankaan, joka suorastaan puhui olevansa kauan etsimäni yöpuvun alku. Suunnittelin kankaasta ylipitkän yömekon, mutta tein siitä kuitenkin aika tyköistuvan, joten siitä tuli paitsi palelijan unelma, myös hyvin istuva. 

Sama kangas toimii myös liivihameena hyvin.

  

Uudella saumurilla on syntynyt jo joitakin lastenvaatteita ja seuraavat kokeilut. Tunikan mallin muotoilin itse peruspitkähihaisen puseron kaavasta, ja kangas sopi tähän muotoon erityisen hyvin.

Mustavalkoinen kangas osoittautui erityisen haastavaksi toteutettavaksi vähäisillä saumurinajotaidoillani - kangas pyrki leikkurin alta henkensä kaupalla pois koko ajan. Tämä liivihameen peruskaava on osoittautunut todella toimivaksi.

  

Aidon taidon sietämätön keveys

Olen joskus ajatellut, että sellaista tekemistä ei kannattaisi noteerata, jonka lopputulos joko ei tyydytä itseä, ei ole julkaisu- tai esityskelpoista tai jollakin mittarilla mitattuna alansa priimaa. Jos kokee onnea pelkästään täydellisestä lopputuloksesta, ei todennäköisesti ole onnellinen kovin usein. 
   Jos pystyy olemaan onnellinen kaikesta siitä, mitä kuuluu siihen matkaan, joka vie kohti toivottua päämäärää, silloin on todennäköisesti tyytyväinen aika usein. Taito voi olla jokin syntymäominaisuus tai -kyky, jolloin voidaan puhua lahjakkuudesta jollakin alalla. Aitoon taitoon liittyy kuitenkin matkanteon, harjoittelun ja keskeneräisyyden sietäminen. Aitoon taitoon kuuluu näennäinen suorituksen keveys, täsmällisyys ja kyky saavuttaa erinomainen lopputulos. 
   Minä osaan soittaa pianolla jotakuinkin kelvollisesti hajanaisen joukon lauluja ja kappaleita omaksi ja lastenlasteni iloksi. Saan pianosta irti säveliä melkeinpä mielialojeni mukaan - joskus sävelet ovat kuin tunteita suoraan mielestäni, ja ne vain vapautuvat sormenpäistäni mustilla ja valkoisilla koskettimilla. En voi kehua osaavani soittaa, sillä en ymmärrä nuoteista mitään. Niin kauan kuin muistan, olen kuitenkin haaveillut sävelistä, joita soittaisin itselleni ja muille. Kuitenkin joskus näen painajaisia, kuinka seison konserttilavalla, jossa minun pitäisi joko soittaa tai laulaa mestarisävelmiä tuhansille kuuntelijoille. Uni jatkuu aina siihen kaoottiseen hetkeen, jossa hapuilen koskettimia tai tapailen sävelmiä täysin lamaantuneena. 

   Mutta näen sävelet. Näen värin kaltaisena jonkin tietyn hetken jossakin kappaleessa, ja sormeni tietävät, mihin kohtaa sijoittuvat valkeille ja mustille koskettimille. En osaa edes nimetä sävelien eri ilmiöitä; sitä kuinka jokin tumma kietoutuu käteni lomitse kuin myrsky-yö tai kun jokin tipahtaa kevein ensilumen henkäyksin keskelle hiljaisuutta.