keskiviikko 23. elokuuta 2017

Tilkut ja elämän järjestys


Tänä kesänä tilkkutyöt, kankaiden leikkaaminen, laskeminen, millintarkka sijoittaminen ja kokoaminen on ollut symbolisella tavalla myös päänsisäisten asioiden järjestämistä. Kun asiat näyttävät toisinaan vaikeasti hallittavilta ja kun niihin ei voi aina itse vaikuttaa, pystyn tilkkutyössäni kuitenkin kontrolloimaan muotoja ja värejä. 




Sauma saumalta palat loksahtelevat kohdalleen ja silittäessä kangas oikenee. Kaikki irralliset asiat alkavat liittyä toisiinsa, ja kokonaisuus tuo harmonian,  eheyden ja lohdun tunteen.

Kun jäin vaikean kevään jälkeen kesälomalle, kaivoin kaikki puuvillakankaani, pesin ne ja aloin leikellä. Halusin sellaisen projektin, joka kestää pitkään, jonka voin jättää illalla keskeneräisenä työpöydälle ja johon voin aamulla heti palata. Aloitin yksinkertaisesta tilkkumallista, koska se oli minulle uutta tekniikaltaan, ja tein aluksi pienempiä peitteitä. Viimeisin tilkkutyöni oli parivuoteen peite, ja sen tekeminen kestikin sitten loppukesän. Pienempien peitteiden kohdalla kokonaisuuden hallitseminen onnistui niin sujuvasti, että en kunnolla hahmottanut työn valtavuutta parivuoteen peitettä aloittaessani.




Jo palojen leikkaaminen samankokoisiksi vei yhden työpäivän. Illemmasta sommittelin paloja vierekkäin ainoassa yhtenäisessä tilassa, joka oli tarpeeksi suuri - olohuoneessamme. Paloja yhdistää se, että ne ovat suurimmaksi osaksi ohuita ja laadukkaita puuvillasatiineja. Halusin runsaasti tummempia paloja rytmittämään ja tasoittamaan punaisen sävyisiä tilkkuja.




Ompelin yksitoista vaakariviä, joissa on yhdeksän palaa rinnakkain. Palojen koko on 25 x 25 cm. Eurokankaassa oli juuri ja juuri enää jäljellä tikkivanukangasta, mutta sitä onneksi riitti vielä tähän. 




Kiinnitän tilkkupäällisen vanuun tiukasti neulaamalla ensin vaakariveittäin. Pitkät neulat tiheästi aseteltuna estävät taustakankaan siirtymisen ompelemisen aikana. Rullaan loput peitteestä tiukalle rullalle, ja kiinnitän kaksi neulaamaani vaakariviä kerrallaan. 





Levitän rullan aina ja aina uudestaan olohuoneen lattialle, ja pikkuhiljaa rivit kiinnittyvät alukankaaseen. Vaakarivien kiinnitys on tosin vasta puolet tikkaamistyöstä. Sen jälkeen on kiinnitettävä vielä pitkittäisrivit, ja peitettä pitää rullata siis pitkittäissuunnassa.





Peitteen kuljettaminen koneen neulan alla vaatikin sitten ekstrakekseliäisyyttä. Siirsin työpöydän pois ikkunan alta keskelle huonetta vinosti, ja käytin tuolia apuna, jotta kangas saa tukea toisesta päästä. Koneen rungon ja neulan välissä oleva kangas täytyy rullata todella tiukaksi, jotta se mahtuu kulkemaan välistä.





Tässä sai vähän miettiä, mistä suunnasta on kätevin työstää massaa. Päällisen ompelu meni vielä todella kivuttomasti, mutta vuorikankaan kera työ muuttui uskomattoman työlääksi.




Kun kangasta työntää neulan alla, se sopii pöydälle. Tilaa on pakko järjestää, muuten saumat eivät pysy suorassa. 





Reunat kanttasin mustalla leveällä kanttinauhalla, ja tein jokaisen kulman erikseen. 




Työn tekeminen kesti toista viikkoa, vaikka ompelin aika lailla aamusta iltaan. Tämä työ käytännöllisesti katsoen rampautti minut, sillä sama ompelusuunta ja pään kannattelu taisivat tuottaa kaulalihaksiin elämäni krampin, jota parantelinkin sitten myös melkein viikon verran.





Olin aika epätoivoinen kesän mittaan sen suhteen, millaiselta alkava työsyksy näyttäisi, kykenisinkö tekemään työtä sillä tavoin kuin haluaisin ja kestäisikö ääneni työn rasitusta. Pikkuhiljaa asiat alkoivat asettua kuitenkin taas mittasuhteisiinsa. Tuhansien saumojen myötä luottamus siihen, että asiat järjestyvät, alkoi tuntua ihan mahdolliselta. On suunnaton onni, jos ihmisellä on jokin konkreettinen, iloa tuottava askare, johon voi uppoutua ja joka toimii parhaimmillaan terapiana silloin, kun päänsisäiset asiat ovat umpisolmussa.





Teen käsitöitä siksi, että rakastan värejä ja siksi että vielä voin. Tämä parivuoteen peite on uskomattoman sinnikkyyden tulos, mutta ihan heti en alkaisi siihen uudestaan. Tämän myötä löysin kadonneita voimavaroja ja sisäistä voimaa, jota en tiennyt itselläni olevan. Mutta samalla tämä melkein tappoi intoni ompelutyöhön ja lähestulkoon invalidisoi. Into on joskus järkeä suurempi :)!




Peitteestä tuli tarpeeksi suuri, jotta se laskeutuu kauniisti kaikkien sängynreunojen ylitse, piti vain malttaa ommella kerros toisensa jälkeen kiinni toisiinsa. Valkoinen tikkivanu on rauhallinen toisella puolella.




Ja kaikista ylijääneistä paloista taidan ommella ainakin viisikymmentä patalappua :)!




3 kommenttia:

  1. Tosi kaunis peitto! (: Nostan hattua urakasta. Ja kyllä, kaikenlaiset käsityöt on terapeuttisia. Silmukka tai tilkku kerrallaan. Ihania patalappuja näyttää tulevan myös.

    VastaaPoista
  2. Upea tulos valtavasta työmäärästä. Tosiaan työläs hanke voi ollakin parempi kuin nopeat surautukset. Täytyy laittaa mietintään, josko uskaltaisi. Kirjoituksesi perusteella voimauttava kokemus krampeista huolimatta. Hyvää syksyn alkua!

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommenteista! Ja ilman muuta suosittelen lämpimästi tarttumaan urakkaan, jos vain on mahdollisuus jättää työ aina vähän kesken ja palata siihen, kun taas ehtii. Tuollaista tahtia en itsekään enää tekisi, sillä siitä saa tosi helposti niskavaivat riesakseen. Mutta sielu varmaan tarvitsi tuota :)!

    VastaaPoista